Hei vaan pitkästä aikaa! Vuodatuksella tosiaan oli omia ongelmia, joiden takia blogia ei voinut kirjoittaa, mutta nyt vihdoin pääsee taas tositoimiin! (: Osia on jäljellä enää muutama, kymmenes sukupolvi on jo ihan kulman takana!

Dean uusi tyyliään. Hänen mielestään tennissukat ja sandaalit olivat supertyylikäs yhdistelmä.

Ei ollut omena kauas puusta pudonnut: Dean istui isänsä tapaan usein nenä kiinni kirjassa.

Dean oli kuitenkin jo aikuinen, ja hänen oli aika ottaa vastuu omasta elämästään. Ensimmäinen askel kohti itsenäisyyttä oli tietenkin oma työpaikka. Dean hakeutui tiedealalle Willin suositusten mukaan.

Will juhlisti poikansa työuran alkua leikittämällä Proppua.

Danika oli oikea urheiluhullu. Hän tunsi olonsa parhaimmaksi, kun hiki lensi.

Mirjamilla oli iloisia uutisia Deanille. "Meille tulee vielä yksi pikkuinen!" Mirjami riemuitsi uudesta raskaudesta. "Ihanaa! Tuo sinun raskausmekkosi on muuten aivan upean värinen", Will osasi keskittyä olennaiseen.

"Ihan kuin vatsastasi kuuluisi jotakin... Ahaa, se taisi sanoa, että 'I come in peace!'" Will hauskuutti vaimoaan.

"Will, olisitko koskaan uskonut, että kaiken sen sotkun jälkeen me saisimme vielä yhden lapsen?" Mirjami halusi kuitenkin puhua vakavammista asioista. "Tämä lapsi sulkee vihdoin ympyrän. Se sinetöi meidät lopullisesti yhteen", Will sanoi varmasti.

Mirjami tahtoi hehkuttaa raskauttaan kaikille. Ihan ensimmäiseksi hän soitti ilouutisen parhaalle ystävättärelleen Roosa Iso-Kuutille.

Seuraavaksi vuorossa olivat Dean ja Danika. "Dean, sinusta tulee vielä kerran isoveli!" Mirjami hihkui esikoiselleen.

"Mitä?! Ei kun siis ihanaa! Ettehän te olekaan kun satavuotiaita ei kun... Mahtavaa!" Dean ei oikein osannut suhtautua uutiseen. Mirjami oli onneksi niin onnesta soikeana, ettei huomannut Deanin vastauksessa mitään outoa.

Danikakin suhtautui uutiseen varauksella. "Äiti, ettekös te ole vähän vanhoja tohon? Tai siis, Deankin vois olla tulokkaan isä", hän kysyi varovasti. "Ei me mitään vanhoja olla! Sitä paitsi vauva pitää virkeänä", Mirjami vastasi onnea hehkuen.

"No sitten kaikki on varmaan hyvin. Onnea vaan", Danika sanoi hieman vaivaantuneesti ja nosti peukkunsa pystyyn. Ajatus vielä yhdestä sisaruksesta oli kuitenkin aika outo. Danika oli varma, ettei hänestä tulisi yhtä läheinen uuden sisaruksen kanssa kuin Deanin kanssa: ikäeroa tulisi olemaan liian paljon.

Danika ja Dean pitivätkin hätäkokouksen keskenään. "Äiti on raskaana! Superoutoa, eikö ookin?" Danika purkautui veljelleen. "Eikö ne osaa elää elämäänsä niinku normaalit simit? Niitten pitäis miettiä jo eläkepäiviä, ei alkaa hankkia lisää lapsia!" Dean oli samoilla linjoilla Danikan kanssa. "Minunhan tässä pitäisi alkaa lapsia hankkia, ei heidän", Dean sanoi hitusen tuohtuneena.

"Mutta äiti ja isä vaikuttaa onnellisilta kuitenkin, ja se on kai tärkeintä. Heillä on ollut niin vaikeaa, joten kyllä he ansaitsevat hitusen lisää iloa elämäänsä", Dean alkoi kuitenkin järkeillä. "Niin kai... Ja kai me voidaan yrittää parhaamme sen uuden lapsen kanssa, onhan se kuitenkin meidän sisarus", Danika sanoi epävarmasti, "Mutta mielettömän outoa tämä on silti!"

"Niin on. Mutta onneksi meillä on toisemme! Muistakin, että minä pidän aina sinusta huolta, siskoseni", Dean lupasi ja antoi Danikalle ison karhunhalauksen. "Kyllä mä sen tiedän", Danika sanoi nauraen.

Deanin ja Danikan keskustelut päättyivät, kun Will ja Mirjami ilmestyivät uimahuoneeseen. He tahtoivat viettää aikaa koko perheen kesken. Will ei kuitenkaan tahtonut polskia muiden tapaan, vaan hän lueskeli altaan reunalla.

Mirjamikin väsyi nopeasti ja jäi seuraamaan sisarusten hengityksenpidätyskilpailua.

"Voi pikku Proppu-Proppunen, mitä sinä yksin täällä ulkona pimeässä teet?" Mirjami keskeytti Propun seikkailut nappaamalla kissaherran syleilyynsä.

Dean nautti yhä tietokonepelien pelaamisesta. Se oli hyvää vastapainoa töille.

Dean oli ominut uimahuoneen yläkerran omaksi poikamiesboksikseen. Hän sai siten kokeilla yksin asumista ilman, että tarvitsi huolehtia ruoanlaitosta tai pyykkien pesemisestä yksin.

Will kohtasi surkean näyn olohuoneessa. Näykkis-parka oli menehtynyt vanhuuteen. "Kuka minua nyt oikein puree terraariota siivotessa?" William nyyhki lohduttomana.

"Olisinpa ehtinyt ottaa kuvan Näykkiksesta ennen sen kuolemaa", Will murehti. Mirjamikin herkistyi lemmikin tyhjän terraarion äärellä, mutta uskoi sen johtuvan vain raskaudesta: Mirjami ei koskaan ollut ollut läheinen maaoravan kanssa. Proppukaan ei ollut millänsäkään Näykkiksen poismenosta.

Danikasta oli kummallista lähteä kouluun, kun Dean ei tullutkaan mukaan. Deanista puolestaan oli outoa astua koulubussin sijaan kimppakyytiin.

Mirjami uskoi, että shakinpeluu kehitti myös vauvan älyä. "Haluan, että tästä lapsesta tulee todellinen nero", Mirjami kertoi suunnitelmistaan Willille. "Minä haluan, että minusta tulee todellinen nero", Will vastasi päättäväisesti.

Danikan ja Henrin suhde kukoisti, vaikka he eivät enää viettäneetkään joka sekuntia yhdessä. Kuherrusvaihe alkoi olla ohitse, mutta se ei horjuttanut heidän välejään.

Toki pariskunta yhä pussaili ja halaili kuin vastarakastuneet, mutta he osasivat tehdä myös muuta yhdessä.

Danika esimerkiksi patisti Henrin treenaamaan. "Hyvä kunto on kaiken a ja o", Danika saarnasi.

"Minä soitan sinulle hieman inspiroivaa musiikkia", Danika ehdotti ja tarttui käärmeenlumoamispilliin. Inspiroivan sijaan vinkuva musiikki taisi kuitenkin olla aika masentavaa.

"Voisit käyttää huuliasi johonki vähän järkevämpään", Henri ehdotti ja niin pari alkoi taas suuteloida.

"Oho, sehän liikkuu siellä!" Dean ihmetteli tulevan sisaruksensa kasvua. "Tietenkin! Sehän on elävä olento, ei kai se voisi ihan paikallaankaan pysyä", Mirjami hymyili poikansa tietämättömyydelle.

Danika ja Henri olivat siirtyneet piharakennuksesta ruokailutilaan bailaamaan.

Deania hieman häiritsi nähdä peppuaan heiluttelevia teinejä kesken aterian, mutta hän ei viitsinyt häätää paria poiskaan. Olihan sentään Danikan syntymäpäivä.

Danika odotti innoissaan aikuisuutta. Hänellä oli jo suuria suunnitelmia tulevaisuuden varalle.

Mirjami ja Will suorastaan villiintyivät tyttärensä syntymäpäivistä. "Isi, oo kiltti äläkä töräyttele sitä torvea suoraan mun korvaan, kiitti", Danika pyysi puolikuurona.

Will taisi hieman loukkaantua tyttärensä pyynnöstä, sillä hän ei suostunut taputtamaan kasvaneelle Danikalle. Mirjami onneksi hurrasi miehensäkin puolesta.

Danikasta kasvoi oikea kaunotar. Vanhemmat olivat oikein ylpeitä upeasta tyttärestään.

(Danikan luonne on hajamielinen, kurinalainen, urheilullinen, kätevä ja vesifoobikko. Hän tahtoo olla renessanssi-sim.)

Will oli kiinnostunut taiteista. Hän tahtoi luoda omia teoksiaan, mutta homma ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin hän oli kuvitellut. "Nyt tuli ihan väärä sävy", Will mutisi pettyneenä.

Mirjami tunsi synnytyksen olevan lähellä, sillä hänen olonsa alkoi käydä aika tukalaksi. Hän helpotti selkä- ja jalkakipujaan kylpemällä.

Ei kestänyt kauaakaan, kun synnytys vihdoin käynnistyi. "Tämä ei sitten koskaan tule yhtään helpommaksi", Mirjami puuskutti supistusten koventuessa.

Mirjami ja Will olivat hieman jännittyneitä suunnatessaan sairaalaan. Siitä oli niin pitkä aika, kun Mirjami oli viimeksi synnyttänyt.

Synnytys sujui kuitenkin hyvin ja suhteellisen nopeastikin. Kotiin palasi onnellisten vanhempien lisäksi pieni tyttö, joka sai nimen Delinda.

William, Mirjami ja Delinda palasivat kotiin auringon nousun aikaan tyylikkäällä limusiinillä. "Aika luksusta", Will tuumaili tyytyväisenä.

"Juopas nyt kunnolla, niin sinusta kasvaa vahva tyttö", Will jutteli Delindalle. Hän oli saanut kunnian syöttää lasta ensimmäisen kerran.

(Delindan luonne on herkästi innostuva ja yksinäinen susi. Hän tykkää lauluntekijöiden musiikista, hedelmätortusta sekä limetti-väristä.)

Danikakin teki tuttavuutta vauvasiskonsa kanssa. "Oletpa sinä pikkuinen", hän ihmetteli nostaessaan Delindan varovasti syliinsä.

"Ehkä me sittenkin tullaan toimeen", Danika kuiskasi vauvalle äidillisesti. Danikasta uusi sisko tuntui yhä vähän oudolta, mutta hän lupasi itselleen yrittää parhaansa uuden tulokkaan kanssa.

Deankin kävi tervehtimässä Delindaa. "Oletko sinä tosiaan minun siskoni? Hassua!" Deanillakin oli vaikeuksia ajatella vauvaa siskonaan. Ennemminkin hänestä tuntui, kuin hän olisi tulokkaan setä.

"Minusta tuntuu, että minun on aika muuttaa pois kotoa, nyt kun teillä on uusi vauvakin ja kaikkea", Dean sanoi Willille. "No, jos sinä olet sitä mieltä. Kyllähän sinulle aina tilaa täältäkin löytyy, mutta jos tahdot mennä, niin me emme estä sinua", Will vastasi.

Dean kävi hyvästelemässä äitinsä. "Voi, miten sinusta onkin kasvanut jo noin iso poika", Mirjami nyyhkäisi halatessaan esikoistaan.

Viimeiseksi Dean hyvästeli Danikan. "Nyt alas sieltä, minä olen lähdössä!" Dean käski sisarensa alas leanvetotangolta.

"Pidä itsestäsi huoli, onko selvä?" Dean sanoi sisarelleen. "Aina, kapteeni", Danika vastasi ja veti sotilaallisesti kätensä lippaan. "Ää, minulle tulee ikävä sinua", hän lisäsi. "Niin minullekin sinua, mutta kyllähän me vielä tavataan. En minä meinannut muuttaa kuitenkaan pois kaupungista tai mitään sellaista", Dean sanoi.

Sitten Deanin oli juostava taksille, joka tööttäili kärsimättömästi pihassa.

"Tosi outoa, kun Dean ei enää ole täällä", Danika tunnusti äidilleen. "Niin on. Jotenkin hiljaista... Mutta kyllä tähän tottuu", Mirjami lohdutteli.

Proppu kävi tutustumassa Delindaan. Sen mielestä kaikki vauvat olivat ihan samanlaisia.

"Minusta Delinda on ehdottomasti meidän paras lapsemme", Will sanoi eräänä aamuna. "Will! Ei noin voi sanoa!" Mirjami torui miestään. "No, et voi väittää vastaankaan! Delinda on oikeasti meidän rakkautemme hedelmä, ja minä ainakin aion hemmotella hänet pilalle", Will sanoi ja kutitteli Delindaa poskesta. "No, olet oikeassa. Mutta kyllä Dean ja Danikakin ovat hyviä lapsia", Mirjami myönsi vastahankaisesti. Oli kyllä totta, että Delinda oli vanhempiensa silmäterä, johon Will ja Mirjami olivat kiintyneet muita lapsia enemmän jo raskausaikana.

Danika oli jo pitkään odottanut pääsevänsä ihan oikeille treffeille Henrin kanssa. Eräänä aamuna Henri vihdoin suostui lähtemään ulos syömään. Danika oli innoissaan: hän oli varma, että päivästä tulisi loistava.

Treffipaikaksi valikoitui suloinen kahvila kaupungin laitamilta. Danikasta paikka oli oikein ihastuttava. Hän oli niin hyvällä tuulella, että suorastaan loisti.

Danikan hyvä tuuli muuttui kuitenkin pian hämmennykseksi, kun Henri torjui hänen halauksensa. "Mitä ihmettä, Henri?" Danika ihmetteli. "Minua ei nyt vain huvita halata", Henri vastasi vältellen.

"Mutta me ei olla nähty pitkään aikaan! Kai sinä nyt voisit antaa edes pienen halauksen tyttöystävällesi?" Danika kysyi varovaisesti, mutta Henri torjui hänet jälleen. Danikalle tuli kammottava olo, että jotakin oli todella pahasti pielessä. "Mitä oikein on meneillään?" hän kysyi kyyneleitä pidätellen. "Kuule, mitä jos vain syödään nyt?" Henri ei vastannut kysymykseen.

Ateria sujui hiljaisesti. Danika yritti sinnikkäästi saada keskustelua aikaan, mutta Henri pysyi etäisenä ja kieltäytyi vastaamasta muutamaa sanaa pidemmin.

"Henri, minua pelottaa", Danika henkäisi vapisevalla äänellä, "Kerro minulle, mitä oikein tapahtuu. Miksi sinä olet noin outo?" Henri ei sanonut mitään, käänsi vain katseensa pois Danikasta. "Henri, katsoisit edes minuun!" Danika parahti, eikä enää voinut estää kyyneleitä valumasta. "Mitä minä oikein olen tehnyt? Mitä on tapahtunut? Miksi sinä olet noin kylmä ja etäinen?" Danika itki. Henri huokaisi ja nousi pöydästä.

Se sai Danikan suuttumaan. "Sano nyt edes JOTAKIN", Danika parahti ja yritti lyödä Henriä saadakseen miehen reagoimaan edes jotenkin, mutta mies torppasi hänen iskunsa ja työnsi Danikan kauemmas. "Hyvä on. Tässä on sinulle muutama sana: minä jätän sinut", Henri sanoi liki tunteettomalla äänellä.

Sillä hetkellä Danikan maailma romahti.

Danika menetti kykynsä puhua ja liikkua. Hän ei kyennyt muuta kuin tuijottamaan turtana eteensä ja pyyhkimään valtoinaan valuvia kyyneliä. Hän vain seisoi, kun Henri käveli pois ravintolasta ja hänen elämästään. Hetkeen Danika ei tuntenut mitään.

Kun tunteet palasivat, Danikaan sattui niin paljon, että hän miltei oksensi. Hänen sydämensä oli särkynyt syystä, jonka vain Henri itse tiesi. Danika alkoi kävellä tietämättä itsekään, mihin oikein oli menossa.

Danika istahti keinuun itkemään. Tuntui kuin häneltä olisi viety kaikki hänelle rakas. Hän ei voinut käsittää, miten aamulla niin ihanalta vaikuttanut päivä oli muuttunut niin nopeasti painajaiseksi.

Danika itki, kunnes kyyneleitä ei enää ollut. Danikaan sattui yhä enemmän kuin hän olisi koskaan voinut kuvitellakaan, mutta hänen päänsä alkoi pikku hiljaa toimia normaalisti. Hän alkoi ajatella, että ehkä Henrin lähtö ei sittenkään ollut maailmanloppu. Olihan hän selvinnyt elämästä hyvin ennen Henriäkin, joten miksei hän selviäisi nytkin?

"Kyllä minä tästä selviän", Danika mutisi itsekseen, "Jos se ei tapa, niin se vahvistaa." Ja sitten Danika itki taas vähän lisää.

Danika ei kuitenkaan halunnut vielä lähteä kotiin, sillä siellä hän joutuisi ajattelemaan asioita enemmän. Hän tahtoi hetken aikaa unohtaa ongelmansa ja tehdä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Siksi Danika suuntasi karaokebaariin.

Karaokelaite oli kuitenkin varattu, eikä Danika päässyt laulamaan. Kaiken lisäksi baariin oli päässyt sisälle koira, eikä se ainakaan piristänyt Danikaa. "Baarit on tarkoitettu simeille, ei koirille!" hän puhisi vihaisesti.

Danika päätyi pelaamaan kolikkopeliä vanhan luokkakaverinsa Kaino Hahkalan kanssa.

Pelin lomassa Danika avautui Henristä Kainolle. Hän haukkui ex-poikaystäväänsä sydämensä kyllyydestä, itki taas vähäsen ja vannoi pysyvänsä sinkkuna koko loppuelämänsä, sillä miehiin ei ollut luottamista.

"Kuule, minun pitää nyt mennä. Käydään joskus vaikka syömässä, niin voidaan jutella lisää", Kaino sanoi illan päätteeksi, mutta Danika vaistosi, ettei Kaino välttämättä halunnut viettää enää aikaa Danikan kanssa. Mies oli luultavasti säikähtänyt Danikan purkausta.

Danikan oli pakko lähteä kotiin. Hän toivoi ajomatkan kestävän ikuisesti, sillä ajaminen rauhoitti ja turrutti mieltä.

Mirjami oli Danikaa vastassa. "Missä sinä olet ollut koko yön?" hän kysyi toruvasti. "Äiti, minä olen täysi-ikäinen, minä saan olla ulkona niin pitkään kuin haluan", Danika sanoi väsyneesti, "ja sitä paitsi Henri jätti minut tänään." Danika puhkesi jälleen itkuun.

"Voi rakas!" Mirjami henkäisi ja nappasi tyttärensä tiukkaan syleilyyn. "Mitä minä nyt teen äiti? Mitä minulla on enää jäljellä?" Danika kuiskasi äitinsä olkaa vasten. "Ihan ensiksi sinä menet nukkumaan kunnon yöunet, murunen. Ja sitten me mietimme yhdessä, miten siitä jatketaan", Mirjami vastasi äidillisesti.

Mirjami oli aivan järkyttynyt Danikan uutisesta. "Jos se nilkki tulee tänne, niin minä kyllä näytän sille taivaan merkit! Minun tyttöäni ei kohdella tuolla tavalla", Mirjami puhisi niin vihaisesti, että säikäytti Delindan.

William ei tiennyt tuon taivaallista tyttärensä epäonnesta. Hänelle oli järjestetty juhlat kaupungintalolla kiitokseksi kaupungin haamuongelman ratkaisusta. "No johan oli aikakin! Minulle olisi pitänyt järjestää ainakin kymmenet juhlat työurani aikana, mutta parempi kai myöhään kun ei milloinkaan", Will myhäili tyytyväisesti. Hän jos kuka osasi arvostaa ylimääräistä huomiota ja kunnianosoituksia.

"Minun täytyy oikeasti olla todellinen sankari, kun ihan minua varten tänne on tuotu ilmapalloja", Will päätteli riemuissaan.

Will oli pakahtua ylpeydestä, kun paikalle saapuneet simit heittelivät konfetteja ja hurrasivat hänelle. "Kyllä minä olen totisesti ansainnut tämän. Nimikirjoitustuokio on sitten myöhemmin!" Will huikkasi ihailijoilleen.

Herättyään Danika oli yhä sekaisin edellispäivän tapahtumista. Tuska kuitenkin unohtui, kun hän löysi postilaatikon vierestä vanhan lampun. "Kukahan tämän on meille tuonut?" hän ihmetteli.

"Hyi, tämähän on ihan likainen", Danika nyrpisti nenäänsä ja alkoi kiillottaa lamppua. "Ehkäpä laitan tämän koristeeksi huoneeseeni."

Lamppu alkoi hohtaa kiillotuksen myötä, mutta ei ulko- vaan sisäpuolelta. "Omituista", Danika tuumasi.

Lampun sisältä alkoi tupruta violettia savua. Danika säikähti ja alkoi kirkua.

"Mitä täällä oikein tapahtuu?" Danika kysyi säikähtäneenä.

Säikähdyksen syy oli sininen mies, joka oli ilmestynyt pihaan savun keskeltä. Danika oli melko varma, että hän oli menettänyt järkensä.

"Kas päivää, arvon neiti. Minä olen Pete Siira, teidän henkilökohtainen henkenne, ja toteutan kolme toivettanne", sininen mies sanoi pirteästi ja kätteli Danikaa rivakasti.

"Ai jaa, henki vai? Minä olen sitten piraattien prinsessa, ahoi vaan!" Danika vastasi ja purskahti nauruun. "Hauska tavata, piraattien prinsessa Ahoi. Mikähän olisi ensimmäinen toiveenne?" henki kysyi.

"Häh, enhän minä oikeasti ole mikään prinsessa, eikä minun nimeni ole Ahoi! Minun nimeni on Danika", Danika korjasi nopeasti, sillä huomasi, ettei henki ollut tajunnut hänen vitsailevan. "Mutta oletko sinä tosiaan henki? Ihan ihka oikea henki? Vai onko tämä vain hallusinaatio? En ihmettelisi vaikka olisi. Viime aikoina kaikki on ollut niin hullusti."

Henki huokaisi kyllästyneesti. "Ei, te ette hallusinoi. Ja kyllä, minä olen olemassa! Miksei kukaan tunnu uskovan sitä? Ettekö te nykyajan simit enää usko silmiänne? Minä en ole mikään satuolento! Joka kerta sama juttu, aina saa olla todistelemassa olevansa oikea... Ja ketään ei kiinnostakaan mikään muu kuin minun henkeyteni. Kukaan ei koskaan kysy mitään normaalia, kuten vaikka horoskooppimerkkiäni tai lempiväriäni. Kukaan ei edes kutsu minua Peteksi, kaikki vain sanovat minua hengeksi! Minä olen niin kyllästynyt tähän!" henki vuodatti tuntojaan. Danika tyrmistyi. "Anteeksi, Pete", hän sanoi ja tunsi huonoa omatuntoa kysymyksiensä vuoksi. "No, haluaisitko kertoa jotakin elämästäsi?" hän kysyi yrittäen saada hengen piristymään.'

Pete innostui kertomaan elämästään oikeastaan kaiken. Danika kuunteli hengen mielenkiintoisia kertomuksia tuhansien vuosien mittaisesta elämästään, tämän aiemmista isännistä ja emännistä ja monista maista, joissa henki oli ajan mittaan asunut. "No, nyt minä olen jo jaaritellut liian kauan. Kiitokset teille kuuntelemisesta, taidattekin olla ensimmäinen, joka on koskaan jaksanut kuunnella minua. Nyt olisi kai korkea aika toteuttaa ensimmäinen toiveenne", Pete sanoi lopulta. Danika mietti toivettaan hetken. "Tahtoisin lisää toiveita", hän toivoi. "Hurjan omaperäistä", Pete sanoi kulmakarvaansa kohottaen. Danika hihitti anteeksipyytävästi.

Danikan hihitys muuttui pian hieman kauhistuneeksi hiljaisuudeksi. Pete näytti kammottavalta toiveita toteuttaessaan.

Pian valo ympäröi Danikan ja nosti hänet ilmaan. Loitsittavana oleminen tuntui kummalliselta.

"Oh, tulipa minulle kevyt tunne", Danika totesi heikolla äänellä. "Niin. Minulle tuli rasittunut, turhautunut ja käytetty tunne. Mutta mitäpä väliä sillä on. Minähän olen vain henki, minut on luotu toteuttamaan simien oikukkaita toiveita ja vetäytymään sitten yksin lamppuuni odottamaan seuraavaa toivetta", Pete mutisi hiljaa.

Danikalla oli paha mieli Peten puolesta, ja hän tahtoi saada hengen tuntemaan olonsa mukavaksi. Hän päätti palkinnoksi toiveen toteuttamisesta kertoa kummitusjuttuja Petelle. "Te olette kummallinen olento, neiti Danika", Pete sanoi tarinoiden jälkeen. "Enkä ole. Äläkä teitittele minua, en minä ole millään tavalla sinua ylempänä", Danika pyysi, "Sitä paitsi, minä olen hyvin kiitollinen siitä, että sinä ilmestyit tänne. Sinä et tajuakaan, miten paljon hyvää sinä olet minulle tehnyt tänään." Henki hymyili salaperäisesti. "Kyllä minä tiedän, paremmin kuin sinä uskotkaan. Mutta nyt minun on palattava lamppuuni. Jos olen liian kauan pois sieltä, minulle käy huonosti", hän sanoi ja huokaisi sydäntäsärkevästi. "Hyvää yötä, Pete", Danika sanoi hiljaa. "Hyvää yötä, piraattien prinsessa", Pete vastasi ja katosi lamppuunsa.

Mirjami vietti syntymäpäiviään tyylikkäästi vessassa.

Hän ei ehtinyt jäädä murehtimaan harmaantunutta olemustaan, sillä Delinda kaipasi huomiota.

Myös Williamilla oli syntymäpäivä. Hänellä oli hieman enemmän tilaa vanhentua.

"Eipä olla enää ihan niin hehkeitä kuin suhteen alkuvaiheessa", Mirjami naurahti nähdessään harmaantuneen Williamin.

"Ehkä ei, mutta minä rakastan sinua silti yhtä paljon kuin ennenkin. Ei, vaan rakastan sinua vielä enemmän", Will sanoi ja syleili vaimoaan hellästi.

Herkän hetken jälkeen pariskunta suuntasi vaatekaapille, sillä vanhuus ei tarkoittanut sitä, että pitäisi olla tyylitön.